Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Makaronisalaatti

Olen suurimmaksi osaksi päässyt yli hänestä. En enää ajattele häntä jatkuvasti. Hän ei ole ainut asia, joka täyttää mieleni, niin kuin hän alkuun oli sen jälkeen kun hän hylkäsi minut. Nyt pystyn jo keskittymään koulussa luentoihin ilman, että näkisin osan hänestä joka ikisessä lauseessa. Pystyn näkemään ystäviäni ilman, että heidän samankaltaiset maneerinsa muistuttaisivat hänen tavoistaan. Pystyn jopa katsomaan muita ihmisiä miettien, tulisiko meistä jotain joskus.

Mutta yöt. Ne ovat edelleen vaikeita. Ei ole yhtäkään yötä, jolloin hän ei vierailisi luonani. Joka yö toistuu sama asia. Sama uni. Uni, jossa elän meidän viimeisen tapaamisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Ja pahinta on, että lopputulos unessa on aina sama. Aina hän jättää minut. Vaikka joka ikinen yö näen samaa unta, en ikinä osaa muokata toimintaani, en ikinä ymmärrä että olen unessa ja voisin tehdä jotain sen eteen, että hän ei hylkäisi minua. Mutta ei.Joka ikinen kerta hän jättää minut ja joka ikinen kerta sattuu ihan yhtä paljon. Ja herään aina itkuuni.

Mutta kun herään, oloni on helpottunut. Vaikka herääminen on vaikeaa, minun on nykyään yllättävän helppo päästä siitä yli. Rutiinit auttavat. Pesen aina kasvoni, huuhdon kyyneleeni ja jätän ne taakseni. Zombimaisesti ehostaudun ja juon aamukahvini. Koskaan en syö mitään. Arkena menen luennoille, samalla näen ystäviäni. Ne pitävät ajatukseni muualla. He pitävät ajatukseni liiankin hyvin muualla. Joskus koen unohtavani hänet jopa liikaa.

En tunne häntä. Kipu on poissa päivisin. Ja koska en tunne päivällä kipua, minulle tulee epätodellinen olo. Oliko häntä edes olemassa? Ilman kipua en ole varma, onko meitä koskaan ollut. Monesti tämän takia meinaan perua suunnitelmani. Suunnittelen meneväni kotiin. Käpertyisin peiton alle ja kävisin saman paskan läpi taas uudelleen. Mutta koskaan en ole vielä niin tehnyt.

 

Olen menossa tyttöjen kanssa ulos. He ovat lopettaneet kyselyn hänestä jo viikkoja sitten. Toisaalta minä lopetin heille todenmukaisesti vastaamisen jo ennen sitä.

Istumme pyöreässä pöydässä yliopiston ruokalassa. Meidän porukkaamme kuuluu neljä. Nyt meitä on kolme. Yksi meistä on vielä tulossa, hän on linjastolla miettimässä mitä söisi. Muut tytöt juttelevat turhanpäiväisyyksistä, kuten normaalien ihmisten arkeen kuuluu. Kohteliaasti yritän osallistua keskusteluun ja osaankin tehdä sen ilman, että joudun edes ajattelemaan asiaa. Olen nykyään hyvä siinä, että en ajattele mitään. Siihen pyrin. Jos olen liian onnellinen, kyseenalaistan hänen olemassaolon. Jos tunnen tuskaa, en kestä sitä. Ajattelemattomuus on helpoin vaihtoehto.

Viimein neljäs meistä saapuu pöytäämme. Hän laskee ensin tarjottimen alas pöydälle, sitten istahtaa. Katseeni jähmettyy tarjottimeen. Sillä samalla hetkellä toistuu se, minkä elän joka yö. Painajaisuneni vierii luokseni.

Näen vain ystävättäreni punaisen tarjottimen, jossa on lautasellinen makaroonisalaattia. Noinkin yksinkertainen asia sisältää kaiken mitä pelkään. Se on tismalleen sama annos kuin hänellä. Sinä päivänä, kun se kaikki tapahtui. Sinä päivänä kun hän vei minulta kaiken. Minusta kaiken.

Näen silmissäni sen kaiken uudelleen. Sen kuinka meidän huutaessa toisillemme, hän lopulta turhautuneena heittää tarjottimen niin, että makaroonisalaatti lentää kaaressa ilmaan. Ja samalla hän huutaa minulle viimeiset sanansa ja poistuu. Poistuu siitä tilanteesta, mutta samalla myös koko elämästäni. Ja ainut mitä minulle hänestä jäi, oli muutama makaroni hiuksissani.

 

©2019 T ä ä l l ä - suntuubi.com