Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Lintu

Raskas hengitys täytti huoneen. Tasaiset hengenvedot kimpoilivat seiniltä toisille, luoden kaikuja. Se täytti huoneen, joka oli muutoin aivan hiljainen. Katselin ulos, mutta en silti katsonut sinne. Silmäni olivat suunnanneet katseensa taivaaseen, mutta eivät silti nähneet taivasta. Tyhjä katse.
Välillä havahduin siihen, että hengitykseni lakkasi. Sitten se taas jatkui.
Ääni kuului minulta. Minä hengitin yksin pienessä huoneessani. Olin jo aika lailla oppinut hengittämään ajattelematta sitä. Enää ei tarvinnut pohtia, muistanko hengittää vai en. Joskus minulla oli ollut vaikeuksia hengityksen kanssa. En muista milloin, mutta joskus olin lakannut hengittämästä. 
Havahduin hieman siihen, kun ovi aukesi takanani. En näyttänyt mitään merkkiä siitä, että olisin huomannut tuon. Istuin vain paikallani ikkunalaudalla, katsellen ulos, vaikken nähnytkään mitään. Pari vaitonaista askelta. Hiljaisuus.
''Olisi aika lähteä'', kuului hento ääni, jonka tätini omisti. Aivan kuin hän olisi pelännyt hänen äänensä rikkovan minut.
Taivaalla lensi yksinäinen lintu. Se kaarteli avuttomana, katseli hätääntyneenä ympärille. Halusin hypätä linnun vierelle, lentää vierellä kauas pois. Voisinko vain nousta ikkunalaudalle ja hypätä? Lentää viimeisen lentoni ja päättää kaiken.
En ollut tajunnut, että tätini oli tullut huoneen poikki aivan taakseni. Hän laski kätensä olkapäälleni. Ilmassa väreili jännittynyt ilmapiiri. Tätini hengitti syvään, mutta jännittyneesti. Käännyin ympäri ja katsoin ilmeettömänä tätiäni silmiin. Hetken olimme vain hiljaa. Minä katselin tätini huolestuneita, kosteita silmiä. Hän tutkiskeli minua. Ja sitten, sanaakaan sanomatta, minä nousin ylös ikkunalaudalta ja kävelin tätini ohitse, poistuen huoneesta.

Mietin lintua. Missäköhän se nyt lentää. Vai lentääkö se edes? Löysiköhän se oman laumansa ja liittyi heihin vai luovuttiko se? Sitä en voi tietää.
Maisemat vaihtuivat tiheään tahtiin. Katselin autonikkunan läpi vilisevää metsistöä. Katseeni ei kerennyt tarkentaa mihinkään erityiseen, joten silmissä vilisi vihreää lehdistöä. Auto tärisi maantien kuoppaisilla teillä huojuttaen minua mukana. En jaksanut jännittää lainkaan lihaksiani tai itseäni. Minä vain olin, menin mukana. 
Katsoin ulos räpyttämättä kertaakaan silmiäni. Tunsin, kuinka ne kuivuivat, mutten voinut antaa periksi, en mitenkään.

Edessä kohosi valtava vanhanaikainen kaunis talo - ainakin joidenkin mielestä. Minulle se oli vain uusi vankila, jonne minut vietäisiin. Vastahakoisesti nousin autosta. Kaivoin taskustani tupakan. 
''Et viitsi'', tätini kuiskasi minulle. Ei vihaisesti, sillä hän pelkäsi että voisi rikkoa minut. Tai ainakin saada minut vielä huonompaan kuntoon. En viitsinyt luoda tähän edes silmäystä, sytytin vain tupakan ja vedin henkoset.

Täti otti matkalaukut auton peräkontista ja lähdimme molemmat vaitonaisina kävelemään kohti rakennusta. Erotin portailla oven juuressa hahmon, joka ilmiselvästi odotteli meitä. Lähempänä pystyin tarkentamaan tuohon naiseen, joka hymyili leveää, mutta tekopirteää hymyä. En vastannut hymyyn. Sen sijaan laskin katseeni, jottei nainen voisi nähdä silmiäni. Silmät kertovat paljon ihmisestä. Ne kertovat ihmisen menneisyydestä, ihmisen luonteesta. Ne kertovat paljon.
''Tervetuloa!'' nainen sanoi korkealla äänellä. Hän jatkoi puhettansa, mutta suljin korvani. Näin kuinka hänen suunsa aukesi ja sulkeutui. Suu koko ajan korvissa, mutta silmät väsyneinä. Kallistin hieman päätäni ja purin huultani. Arvioin häntä. Kuka tämä nainen oli? Miten hän luuli parantavansa minut? Miten ylipäätänsä kukaan luuli parantavansa minut. 
Tunsin olkapäilläni kädet. Käännyin katsomaan tätiäni, joka hellästi ravisteli minua.
''Nyt ei ole hyvä aika vajota omiin maaimoihin'', hänen hellä äänensä solisi ja vielä pieni hymy perään, jotta se ei muistuttaisi julmaa käskyä. Katsoin häntä ilmeettömin silmin hetken, kunnes käänsin katseeni pois. 
''Mennäänpäs sisälle'', kuului jälleen tuon naisen tekopirteä ääni, sekä pieni naurahdus, joka ei ollut lähelläkään luonnollista. Lähdin tuon höpöttävän naisen perään apaattisena.

Saavuimme huoneeseen, jossa oli sänky, kirjoituspöytä ja tuoli. Muuta huoneessa ei oikein ollutkaan
''Tässä on huoneesi'', nainen viittoi huonetta, aivan kuin se olisi viiden tähden hotellihuone. Kävelin hitaasti sisälle huoneeseen, kun täti ja se tekopirteä muija jäivät ovensuuhun katselemaan. Istuin varovasti sängylle. Sitten menin hieman paremmin siihen, kunnes vajosin makaamaan. Nostin jalat rinnalleni ja kokosin itseni mahdollisimman pieneksi sikiöasentoon. Sitten pyöräytin itseni niin, että kasvoni olivat seinään päin. Kuulin hetken muminaa, mutta pian suljin senkin pois. Puristin silmiäni kiinni niin kovaa kuin pystyin ja lakkasin hengittämästä.

©2019 T ä ä l l ä - suntuubi.com